Kevät nostaa päätään

Alkuvuosi on kulunut hirveällä rytinällä ja talvikin on vaihtunut huomaamatta jo kevääseen. Ja järkyttävästi kaikkia muutoksia on tapahtunut…

Jos alkaisi vaikkapa siitä, että vihdoin helmikuussa pitkäaikainen haaveeni opaskoiraprojektista sai tuulta alleen, kun ihastuttava Opas Ronja tuli kotiin.
Pikkuisen alkutaival oli ollut kivinen, se oli ennen luovutusta syönyt jo kaksi antibioottikuuria ja se oli seissyt lääkärin pöydällä useampaan kertaan pahan napatyrän takia. Muutama päivä uuteen kotiin saapumisen jälkeen Ronja aloitti kakomisen ja oksentelun, päädyimme päivystävälle eläinlääkärille nesteytykseen. Pahoinvoinninestolääkityksen myötä oksentaminen loppui vielä vuorokauden sisällä sen alkamisesta, ja kakominen todettiin kennelyskäksi, johon sai taas antibiootit. Samaan aikaan sain kuulla, että toinen Ronjan veljistä oli menehtynyt. Yskivä pentu oli siis visusti suurennuslasin alla.
Noin viikon kuluttua kennelyskä oli voitettu, mutta löysin itseni taas eläinlääkäristä Ronjan kanssa, sillä Rio oli ruoanvahtimistilanteessa tuikannut pentua päähän. Haava oli pieni ja siisti, mutta sen hoitoon kuului kipulääkettä, lisää antibioottia, suolaliuosta ja raapimisen estämiseksi kauluri. Haavaa pahempi asia olikin sitten sydämen voimakas sivuääni, jonka lääkäri totesi rutiinitarkastuksessa haavan näytön yhteydessä.
Seuraavana aamuna teki todella pahaa lähteä viikon koulureissulle Liettuaan, koska vaikkei lääkäri ollut sitä ääneen sanonutkaan, tiesin alitajunnallisesti, etten enää reissulta palatessa näkisi Ronjaa. Ja niinhän siinä sitten kävi.
Ronjalla oli sivuäänen takia jatkotutkimukset, jossa siitä otettiin ainakin röntgenkuva. Sydämen toinen puoli oli niin laajentunut, että se painoi henkitorven mutkalle. Ronja oli ollut niin surkeassa kunnossa, että sen oli parempi nukkua pois vain pari viikkoa sen jälkeen, kun hain sen. Sen ruumis lähetettiin veljensä tavoin Eviralle jatkotutkimuksiin, mutta sieltä ei vielä ole kuulunut mitään.

Lepää rauhassa pikkuinen Sisu-Ronja

Elämä kuitenkin jatkuu, ja näihin aikoihin uusia koiranelämiä laitettiinkin jo alulle. Ruuti astutettiin ihastuttavalla Igorilla (Velvet Kiss for Gladtail), ja viime viikolla käytiin ultrassa. Voi sitä jännitystä ja sitten sitä iloa, kun lääkäri laski pentuja ääneen: seitsemän näkyi varmasti, lisäksi kaksi oli vähän epävarmoja. Oli lukumäärä sitten mikä tahansa, niin ennen toukokuun puoltaväliä meillä on sitten pentuja :) Ehkäpä ryöstänkin yhden itselleni…

Koska Ruuti jäi ”mammalomalle”, niin Rio pääsi tuuraamaan sitä Kannukseen ja huomenna se pääseekin jo ensimmäiselle käytännöntunnilleen. Mitään sen kummempia tavoitteita en Rion suhteen ole asettanut, mutta erinäisiä pikku-projekteja, kuten kynsien leikkaamiseen totuttamista ja takaosan lihasten kehittämistä olen jo alkanut toteuttamaan. Hauska nähdä, muistaako se mitään vanhoista toko-treenailuista vai saanko aloittaa ihan nollasta sen suhteen ;)